Ensimmäistä aikaa ei Nipsulle ole vielä transpolille kuulunut. Toki elokuuhun, jolloin aika pitäisi viimestään olla, on vielä paljon aikaa. Toivon kuitenkin, että ensimmäinen tapaaminen hänellä olisi jo ennen kesää. Olen ainakin ymmärtänyt, että ensimmäisen tapaamisen jälkeen käyntejä pyritään järjestämään tiheämmin, mikä on hyvä asia. Välillä tuntuu, ettei millään enää jaksaisi odottaa, että Nipsun prosessi saadaan alulle. Olo on vähän ristiriitainen. Toisaalta on hyvä että on saanut rauhassa tottua ajatukseen, mutta nyt alkaa olla jo olo vähän malttamaton. Toivoisin niin Nipsun jo pääsevän hoitoihin.
Erityisesti kerran kuussa Nipsun itseinho kasvaa suuremmaksi kuin yleensä ja sitä on surullista katsoa sivusta. Masennuksesta tai mistään niin vakavasta ei hänen kohdalla ole kyse. Se on ennemminkin ahdistusta. Mitkään vaatteet eivät näytä hänen mielestään hyvältä ja painoa on kuulemma tullut monta kiloa lisää. Vaikka kuinka yrittäisin auttaa toista näkemään asian oikean laidan, tunnen itseni voimattomaksi, koska mikään ei auta - ei sanat ei mikään. On niin väärin, että hyvännäköinen ja hyvä kroppainen ihminen puhuu itsestään niin ikävästi. Ja se uuvuttaa minua.
Ymmärrän häntä ja pystyn olemaan piittaamatta hänen puheista, mutta jossain vaiheessa raja tulee vastaan ja joskus se sitten purkautuukin - itkuna ja turhautumisena. Tunnen itseni epäonnistuneeksi tukemaan puolisoani ja tunnen surua Nipsun ahdistuksesta. En toivoisi kenenkään tuntevan niin. Olisi helpotus minulle ja ennen kaikkea puolisolleni että tutkimusjakso ja hoidot alkaisivat. Näin matka omaksi koettuun kroppaan ja elämään voisi alkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti