Kevät.

Niin se kevät yllätti tänäkin vuonna. Jäi hiihtämisetkin niin vähälle, puhumattakaan laskemisesta. Toivotaan, että pohjoisessa olisi vielä laskukelejä kun vappuna sinne päin mennään. Ei tässä mitään ihmeempää asiaa ollut. Ajattelin tulla vain kertomaan, että hengissä ollaan, niin minä kuin blogikin, mutta vähän hiljaisempaa aikaa täällä. :D Ei vain ole oikein mitään mistä kirjoittaa. 

Viimeisiä tämän kevään kursseja viedään. Motivaatio meinaa olla hakusessa, niin kuin joka kevät. Ajatukset ovat jo kesässä ja aivotkin kohta kesälaitumilla. Tosin tänä kesänä ehkä niitä joutuu opiskeluihin, työn ohessa, käyttämään, kun gradua pitäisi jo alkaa pikku hiljaa työstämään.

Aikaa polille ei ole vieläkään Nipsulle kuulunut. Nyt vain odotellaan milloin postiluukku kolahtaa. Taidan olla malttamattomampi kuin Nipsu tai sitten se vain sen osaa hyvin peittää. Joka sunnuntai sanon, että "mulla on ihan sellainen olo, että seuraavalla viikolla se aika tulee postissa". Noh, joka viikko tähän mennessä tuntuma on mennyt metsikköön. Mutta nyt tuntuu, että kyllä se sieltä seuraavalla viikolla tulee... ;D

Pariisissa jo viime keväänä tähän aikaan kukat kukki.

"Mitäs äijät!?"

En pidä ihmisten sukupuolittamisesta. Pyrin itse välttämään sellaista puhetta. Sukupuolistava puhe on esimerkiksi sitä, että kutsuu ihmisiä sanoilla tyttö, tytär, poika jne. kun heillä olisi oikeatkin nimet. Minulle tällainen puhe ei ole edes tarttunut kun harvemmin meillä kotona on sellaista käyttetty. Vanhempani saattavat siskoani ja minua yhdessä kutsua tytöiksi, mutta muuten puheemme kotona on ollut aina hyvin sukupuolineutraalia. Tällaisen puheen vastakohtaan olen päässyt tutustumaan Nipsun kotona. Siellä käytetään jatkuvasti Nipsusta ja minusta sanoja tyttäret ja tytöt sekä hänen veljistään sanoja poika, pojat. Tällaisessa puheessa ei tietenkään ole mitään pahaa ja luulen, että eroja on myös eri murrealueilla - vanhempamme kun edustavat aivan eri murrealueen ihmisiä. Mutta "tytöttely" tai "pojittelu" voi joistakin ihmisistä tuntua hyvinkin pahalta, jos oma kokemus itsestä ei olekaan sitä, mitä muut luulevat. Jopa sateenkaarevassa kaveripiirissämme on ihmisiä, joille edelleen tuottaa vaikeuksia olla puhumatta meistä yhdessä tyttöinä - "tytöt sitä ja tytöt tätä". Annettakoon se heille anteeksi, kyllä he vielä oppivat.

Ärsyttävämpi tapa on kuitenkin sukupuolta korostava ja pönkittävä puhe. Tällaista puhetta kuulee käytettävän kun transihmisiä on läsnä. Jotkut ihmiset eivät vain tunnu ymmärtävän, sitä etteivät transihmiset (välttämättä) kaipaa jatkuvaa sukupuolensa korostamista tai tarpeetonta uuden nimen toistelua, kun sitä ei ole aiemminkaan tehty. Nämä ovat havaintojani/havaintojamme, joita olemme viime aikoina tehneet. Välillä koen myös myötähäpeää näiden ihmisten takia, koska heidän puheensa ontuu. "Mitäs äijjät?!", "mitäs pojat!?", "mitäs ne isännät?!" ovat letkautuksia, joita olen viime aikoina kuullut joidenkin kavereidemme käyttävän hyvinkin usein, kun porukassa on transmiehiä. Eivät he käytä tällaista kieltä silloin, kun kyseessä on cis-miehet tai -naiset. Missä siis vika? Onko puhe itselleen uskottelua, että transmiehet ovat miehiä siinä missä muutkin? Vai onko puhe täysin tiedostamatonta? Tuskin he tällä mitään pahaa tarkoittavat, mutta se on silti hieman hämmentävää, jopa näin asianosattoman silmissä.

Jotkut voivat ajatella, että teen nyt kärpäsestä härkäsen ja toiset voivat tuntea tällaisen korostavan puheen hyvänä asiana, mutta minä en.

500!

500 katselua rikki! Vaikka 500 on todella vähän jonkun muun mittakaavassa, on se minulle aika paljon. Ajattelin, että tuskimpa tänne kukaan eksyy ja saan itselleni kirjoitella, mutta näköjään tänne ihmisiä välillä löytääkin.:) hehe. Joku on uskaltanut kommentoimaankin. Kiitos! Pitäs vain saada joitain aiheita/ajatuksia, joista kirjoittaa. Ehdotuksia!

Vertaistuen merkitys.

Vertaistuki on minulle ollut aina hyvin tärkeää. Jo silloin kun ymmärsin seksuaalisen suuntautumiseni ja aloin elää avoimesti sitä elämää, toivoin, että minulla olisi ollut ympärilläni muita, samankaltaisia ihmisiä. Lukuunottamatta silloista tyttöystävääni, josta ei kyllä ollut paljoa tukea ja pari tuttua, minulla oli vain heteroystäviä. Ei heteroystävissä mitään vikaa ollut, eikä ole edelleenkään, mutta vertaistukea minä en heiltä saanut. Opiskelin silloin myös kaupungissa, jossa ei Setan toimintaa vielä ollut. Alku vanhempieni kanssa oli todella hankala, joten vertaistuki olisi ollut enemmän kuin tervetullutta. Kun sitten tutustuin muihin sateenkaareviin ihmisiin, aloin voimaan paremmin. Nykyään kaveripiirini Nipsun kanssa täällä nykyisessä kotikaupungissa koostuu pääasiassa muista sateenkaarevista ihmisitä.

Vertaistuki merkitsee minulle yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tunnetta siitä, että minut hyväksytään joukkoon juuri sellaisena kuin olen ja tunnetta siitä, että voin kertoa mitä vain tulematta torjutuksi. Esimerkiksi en epäillyt hetkeäkään, etteikö kaverimme täällä ymmärtäisi Nipsun transsukupuolisuutta.  Meidän ei tarvinnut selittää, mitä se tarkoittaa tai mitä nyt tapahtuu, vaan kaikki tiesivät ja ymmärsivät. En sano, etteikö heteroystävämme ja -perheenjäsenemme asiaa hyväksyisi, mutta onhan se heille huomattavasti vieraampi asia ja saattaa viedä aikaa ennen kuin he asian käsittävät. 

Vaikka olenkin ihanien ja ymmärtäväisten ihmisten ympäröimänä ja saan heiltä paljon tukea nyt ja tulevaisuudessa, en tunne ketään ihmistä, joka olisi samassa tilanteessa kuin minä juuri nyt - transmiehen kumppani. Lähipiirissäni ei ole ketään, jolta voisin kysyä minua, puolisoa mietityttäviä asioita. Tällä hetkellä vertaistuen virkaa minulla toimittaa Transtukipisteen transihmisten läheisfoorumi. Se on hyvä ja luotettava paikka ja sieltä saa ajantasaista tietoa asioista. Suosittelen sitä kaikille transsukupuolisen läheisille! Mutta on se eri asia siellä keskustella kuin kasvotusten. Jään siis kuulostelemaan, josko jostain vertaistukea ilmaantuisi.:D

Odottavan aika on pitkä.

Ensimmäistä aikaa ei Nipsulle ole vielä transpolille kuulunut. Toki elokuuhun, jolloin aika pitäisi viimestään olla, on vielä paljon aikaa. Toivon kuitenkin, että ensimmäinen tapaaminen hänellä olisi jo ennen kesää. Olen ainakin ymmärtänyt, että ensimmäisen tapaamisen jälkeen käyntejä pyritään järjestämään tiheämmin, mikä on hyvä asia. Välillä tuntuu, ettei millään enää jaksaisi odottaa, että Nipsun prosessi saadaan alulle. Olo on vähän ristiriitainen. Toisaalta on hyvä että on saanut rauhassa tottua ajatukseen, mutta nyt alkaa olla jo olo vähän malttamaton. Toivoisin niin Nipsun jo pääsevän hoitoihin.

Erityisesti kerran kuussa Nipsun itseinho kasvaa suuremmaksi kuin yleensä ja sitä on surullista katsoa sivusta. Masennuksesta tai mistään niin vakavasta ei hänen kohdalla ole kyse. Se on ennemminkin ahdistusta. Mitkään vaatteet eivät näytä hänen mielestään hyvältä ja painoa on kuulemma tullut monta kiloa lisää. Vaikka kuinka yrittäisin auttaa toista näkemään asian oikean laidan, tunnen itseni voimattomaksi, koska mikään ei auta - ei sanat ei mikään. On niin väärin, että hyvännäköinen ja hyvä kroppainen ihminen puhuu itsestään niin ikävästi. Ja se uuvuttaa minua.

Ymmärrän häntä ja pystyn olemaan piittaamatta hänen puheista, mutta jossain vaiheessa raja tulee vastaan ja joskus se sitten purkautuukin - itkuna ja turhautumisena. Tunnen itseni epäonnistuneeksi tukemaan puolisoani ja  tunnen surua Nipsun ahdistuksesta. En toivoisi kenenkään tuntevan niin. Olisi helpotus minulle ja ennen kaikkea puolisolleni että tutkimusjakso ja hoidot alkaisivat. Näin matka omaksi koettuun kroppaan ja elämään voisi alkaa.

Vauva juttuja.

Olemme puolisoni kanssa kummatkin hyvin perhekeskeisiä. Minun kuten myös Nipsun tulevaisuudensuunnitelmiin on aina kuuluneet lapset - sitten joskus. Kiirettä ei vielä todellakaan ole, eikä myöskään aivan heti valmistumisen jälkeenkään. Haluamme nauttia työn ja näin myös rahan tuomista mahdollisuuksista ensin ihan kahden. Monta vuotta opintotuen ja -lainan voimin kun kummasti houkuttaa nauttimaan työnsä hedelmistä.

Minulle on ollut aina selvää, että haluan olla se parisuhteen osapuoli, joka lapsen kantaa. Kyse ei ole biologisesta suhteesta lapseen vaan olen aina kokenut sen olevan minun tehtäväni, liekö äitiys sisäänrakennettua?! Nipsun kanssa ollessani minun ei ole tarvinnut koskaan selittää kummemmin, sillä se on ollut aina selvää, minä kannan meidän lapset ja sillä selvä. Raskautta Nipsu ei ole koskaan tuntenut omakseen ja ymmärrän sen hyvin. Toki jotkut transmiehet ovat ennen sukupuolenkorjaushoitoja tai niiden aikana olleet raskaana. Kuitenkin raskaus ja lapsen synnyttäminen kulttuurissamme liitetään niin vahvasti naiseuteen, ettei moni mies koe sitä omakseen.

Kuten jo aiemmassa postauksessani olen kertonut, on puolisoni transsukupuolisuus meillä vielä suht uusi asia. Ei siis ole kauaakaan kun olimme vielä naispari ja ajatukset olivat sen mukaisia.  Mietimme mahdollisuutta siirtää puolisoni sukusoluja minulle ja keinohedelmöittää ne. Tällainen ei ole mitenkään harvinaista. Mielestäni ajatus on aika kauniskin. En tiedä onko kukaan transmies koskaan tallettanut sukusoluja hedelmöitysklinille ennen transhoitojen aloittamista tulevaisuuttaan ja kumppaniaan ajatellan tai onko se ylipäänsä mahdollista. Ainakin jotkut transnaiset ovat näin tehneet, mutta ongelmana on ollut se, ettei jotkut klinikat ole näitä enää antaneet käyttää. Surullista. Vaikka tallettaminen käytännössä olisi mahdollista, luulen solujen varastoimisen olevan aika kallista puuhaa ja näin ollen meillä ei tässä vaiheessa sellaiseen ole varaa. Olemme siis ajatuksen hyvin pitkälti haudanneet. 

Jotenki tuntuu, että lähitulevaisuudessa alkavan korjausprosessin vuoksi vauvahaaveet ovat muutenkin jääneet taka-alalle. Kyse ei ole siitä, ettenkö minä tai etteikö puolisoni sitä enää haluasi. Kysymys on enemminkin siitä, että seuraavat pari kolme vuotta tulevat varmasti olemaan hyvin raskaita ja suuria muutoksia tulee tapahtumaan, ettei yksinkertaisesti muiden isojen, elämää muuttavien asioiden miettimiseen jää energiaa. Asioita täytyy priorisoida. Ensin täytyy hoitaa perusta kuntoon, jotta siihen päälle voidaan alkaa rakentamaan uutta. Sitten kun aika on kypsä ja puolisoni hoidot ohi, niin vauva suunnitelmat tulevat varmasti taas kuvioihin - ehkä jopa entistä vahvempina. Joka tapauksessa,  odotan (salaisesti?!) jo äitiyttä ja on mahtavaa, että lapsillani tulee olemaan niin mahtava isä kuin Nipsu. Mites muiden vauva haaveilut? Onko niitä? :)

kuva