Silloin muutama kuukausi sitten, kun Nipsu tuli niin sanotusti kaapista ulos transsukupuolisuutensa kanssa, ajattelin pärjääväni sen kummemmin asiaa miettimättä. Kuvittelin, tehtäväni olla vain puolisoni tukena, omista tunteistani viis. Ajattelin silloin ja taidan ajatella hieman vieläkin, että on itsekästä tuoda omia tarpeita niin paljon esille. Kysehän on kuitenkin Nipsusta, ei minusta. Minua asia koskettaa vain välillisesti ja hänellä on iso taakka kannettavanaan, joten en haluaisi vaivata häntä. Toisaalta nyt kun lähden miettimään alkua, taisin olla jopa hieman avoimempi silloin. Reflektoin ääneen kaikkea sitä, mitä tunsin. Kyselin puolisoltani asioista ja keskustelimme paljon. Tällä hetkellä tilanne on vähän se, ettei kumpikaan meistä kerro enää asioita toisillemme, ainakaan enää samassa mittakaavassa. En Nipsun ajatuksista tiedä, mutta minusta tuntuu, että hän ei enää välitä/kykene keskustella kaikista asioista kanssani. Tuntuu, kuin kommunikointiyhteys olisi välillämme ainakin ajoittain poikki. Koen myös, ettei hän luota minuun niin kuin aiemmin. Voi myös olla, että hän ajattelee minun jo kyllästyneen koko aiheeseen. Olen tuonut nämä asiat esille meidän keskusteluissa, mutta en tiedä tiedostaako hän sitä, että nämä kommunikoimattomuusasiat mietityttävät minua oikeasti aika paljon.. Välillä keskustelut jäävät hyvinkin lyhyiksi, sillä faktahan on, että dialogiin tarvitaan kaksi ihmistä - joko en saa irti Nstä mitään tai sitten turhaudun kun näen/kuulen, että häntä ei oikeastaan kiinnostaisi asiasta jutella.
Nämä esille tuomani asiat eivät missään nimessä ole syytöksiä häntä kohtaan vaan ainoastaan tunteita, joita minulla herää. Olen miettinyt myös sitä, että olenkohan liian utelias tai puhelias, mitä tulee tunteisiini tai Nipsun tunteisiin? Olenko liian hyökkäävä? Jankutanko? Olen myös miettinyt, mihin se alun huomioonottava Nipsu on kadonnut. Ensimmäisten kuukausien aikana hän kyseli, mitä tunteita minussa tämä koko asia herättää ja miltä minusta milloin mikäkin asia tuntuu. Ehkä aluksi kaikki oli vielä niin uutta ja erilaista, etten osannut kyseenalaistaa asioita ja jos jokin asia hiersi mieltäni, ajattelin sen menevän ohi. No, eivätpä ole menneet, ja kun asiat otan esille, aiheuttaa se vain hampaiden kiristystä tai turhautuneisuutta, vaikkei tarkoitukseni ole olla hyökkäävä. Voihan olla, etten itse osaa käyttäytyä keskustelutilanteessa oikein..
Olen myös "keittiöpsykologisoinut" Nipsun kadottaneen kaiken tuon alun huomaavaisuuden ja keskusteluhalukkuuden ahdistusten/dysforia mietteiden alle, ne kun ovat tainneet lisääntyä viime aikoina aikalailla. Ymmärrän täysin sen, että hänen on päivä päivältä vaikeampi olla kehossaan ja ymmärrän sen, ettei hän välttämättä halua valittaa aina tuntemuksistaan, mutta jos hän ei pysty avautumaan minulle, en voi olla hänen tukenakaan. Minä kyllä varmasti kuuntelen ja haluan tarjota vastaedeskin sylin, johon käpertyä kun oikein ahdistaa.
Arvostan ja rakastan puolisoani aivan uskomattoman paljon ja tiedän suhteemme kestävän vaikeammatkin ajat, mutta meidän olisi hyvä löytää keino kommunikoida. Tiedän hänen joskus purkavan ajatuksiaan kirjoittamalla. Kirjeiden kirjoittaminen toisille voisi ehkä toimia. Siten voisi kirjoittaa paperille myös ne ajatukset, joita ei ehkä uskalla ääneen toiselle sanoa. Täytyypä miettiä.
Ajattelin laittaa vielä videon, joka inspiroi kirjoittamaan aiheesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti